Kosketuksen puute

Korona-aikana kosketuksen puute on korostunut entisestään. Yksinelävillä voi mennä viikkoja ja kuukausiakin, että joku koskettaa. On aivan järkyttävää, kun kosketuksesta, läheisyydestä ja yhdessä olosta tulee vaarallista.

Suomalaisilla on toki kosketuksen puutetta perinteisesti ihan muutenkin. Harvaan asuttu maa ja koskettamiseen tottumaton perhekulttuuri. Se on jättänyt meihin jälkensä, olemme tottuneet pitämään etäännyttäviä suhteita normaaleina.

Helsingin Sanomissa oli tästä mainio juttu Kosketuksen puute vaivaa ihmisiä ja vaarantaa terveyden ja hyvinvoinnin. 

Kosketus on tie rauhoittumiseen ja kiintymyssuhteiden luomiseen. Kosketus rakentaa perusturvallisuutta, se on mielen rakennusaine. Kosketuksen avulla opimme tunnistamaan omat ja toisen tunteet. Koskettaminen aktivoi oksitosiinieritystä ja vagus-hermon etujuosteen, sen autonomisen hermoston rauhoittavan kaistan. Kun olemme rauhoittuneet yhdessä toisen kanssa, olemme halukkaita kääntymään toisen puoleen, kiinnittymään ja avautumaan. Luottavaisessa suhteessa voimme näyttää toiselle, miltä meistä oikeastaan tuntuu ja kokea tulevamme nähdyksi, kuulluksi ja ymmärretyksi. Tällaisen kokemuksen voima on valtaisa. Se synnyttää tärkeimmät mielihyvän tunteemme. Jos tällainen tunne viriää yhdessä vanhemman kanssa, luodaan hyvää kasvupohjaa. Jos taas parisuhteessa, tulee mahdolliseksi entistä syvempi luottamussuhde ja myös nautinto seksuaalisuudesta.

Kosketuksen, oksitosiinin ja tunnesäätelyn suhde on mielenkiintoinen. Kosketetuksi tulo saa aivolisäkkeen erittämään oksitosiinia (rauhoittumis- ja  kiintymyshormonia). Kun tätä hormonia erittyy, turvallisuuden tunne lisääntyy ja epäluuloisuus vähenee. Silloin ihminen pystyy tekemään enemmän oikeaan osuvia päätelmiä toisen tunnetiloista hänen kasvoiltaan. Nämä päätelmäthän ovat toki vaikutelmia ja vaikutelmissamme voimme myös olla väärässä. Vasta toisen kanssa aidosti kommunikoimalla voimme varmistaa, miltä toisesta oikeastaan tuntuu. 

Jos taas käy elämässä niin, ettei saa kylliksi kosketusta tai jos kosketus on uhkaavaa, väkivaltaista ja traumatisoivaa, oksitosiinijärjestelmä ei toimikaan, kuten normaalisti. Joillakin kosketus saa siis oksitosiinia erittymään, mutta se assosioituu vaaraan eikä turvaan. Vaikka myöhemmin koettu kosketus olisi hellää eikä väkivaltaista, voikin herätä vanha totuttu vaste ja laueta päälle kaikki pelkoon ja ahdistukseen liittyvät reaktiot. Siksi osa pelkää kosketusta myöhemminkin. Tämän purkamiseksi pitäisi tehdä rauhallisesti ja pitkäkestoisesti työtä. 

Osalla taas käy niin, että oksitosiinijärjestelmä ei lähde käyntiin liian niukan kosketuksen turvin. Sillä on sellaiset seuraukset, että tarvittavaa turvallisuutta ja luottavaisuutta toisia kohtaan ei synny ja ihminen onkin altis tekemään virhepäätelmiä katsoessan toisten kasvoilta hänen tunneilmaisuaan. Hän saattaa suhtautua epäluuloisesti muihin ja nähdä aivan selvästi heidän kasvoillaan uhkaa ja halveksuntaa. Syntyy sotkua ihmisuhteisiin, jos päättelee koko ajan väärin ja jos pitää omia kokemuksiaan liian tosina, eikä tarkista, mitä toinen oikeasti yrittää ilmaista. Näin voi käydä silloin, kun on taipumusta tunne-elämän epävakauteen.

Koeasetelmassa tällaisille ihmisille annettiin suihke oksitosiinia nenään, sen vaikutus kesti 20 minuuttia. Sen ajan he päättelivät tietokoneruudulla näkyvistä vieraiden ihmisten kasvokuvista heidän tunnetilojaan aivan yhtä hyvin kuin niin sanotut normaalit verrokit. Näin tärkeää on siis yhteys: tulla kosketetuksi - oksitosiinijärjestelmän käynnistyminen - tunteiden tunnistaminen - turvallinen vuorovakutus.

Sekin oli ihana tutkimus, jossa tutkittiin kosketuksen ja kivun yhteyttä. Koeasetelmassa tutkittiin aivoissa syntyvää vastetta, kun ihmiselle aiheutettiin pientä kipua. Häntä ehkä pistettiin varpaaseen tai vastaavaa, tätä en muista tarkoin. Katsottiin, millainen vaste aivoissa syntyi. Seuraavassa vaiheessa tutkimusavustaja kosketti koehenkilöä. Piti häntä ehkä kädestä tai silitti. Kipuvaste aivoissa pieneni. Kolmannessa vaiheessa ihmistä kosketti läheinen ihminen, jonka hän oli saanut tuoda tutkimukseen mukanaan. Kipuvaste aivoissa pieneni edelleen ja vielä merkittävämmin. Näin tärkeää on siis kosketus ja vielä läheisen, turvallisen ihmisen kosketus.

Korona ja perhe-elämä

Vei puoli vuotta ja ylikin, ennen kuin julkisessa keskustelussa alettiin huolestua koronan vaikutuksista perheisiin, vanhempien jaksamiseen, lapsiin, nuoriin ja mielenterveyteen. On ymmärrettävää, että kriisin vyöryttyä päälle ei oltu valmistauduttu tähän tuntemattomaan millään tasolla. Nyt korona-arkea on eletty kohta vuosi ja kokemusta alkaa olla.

Pikkulapsiperheissä kuormitusta on saattanut monilla lisätä se, ettei tukea vanhempien jaksamiseen ole tarjolla. Jos aiemmin isovanhemmat tai ystävät ovat auttaneet arjessa ja lasten hoidossa, yhtäkkiä tätä hengähdystä ei monilla ollut enää tarjolla. On vain ollut pakko jaksaa. Etätöitä tekevät nuoret vanhemmat ovat joutuneet istuttamaan leikki-ikäisiä lapsiaan telkkarin edessä enemmän kuin oma arvomaailma sallisi saadakseen töitä edes jotenkin edistettyä. Töistä vapaa-aikaan siirtyminen ei ole niin yksikertaista, kun työovea ei voi laittaa kiinni. Lähityötä tekevät vanhemmat ovat olleet huolissaan "entä jos saan töissä tartunnan, kuka lapset sitten hoitaa". Aiemminkin lapsen sairastuminen on vaatinut vanhemmilta tasapainottelua työstä poissa olemisen kanssa. Nyt siihenkin on tullut uudenlainen hankaluus.

Nuorille vertaisten seura on korvaamatonta. Miten tehdä siirtymää ja itsenäistymistä vanhemmista, jos ei voi viettää aikaa toisten nuorten kanssa. Tietenkin moni nuori on niin tehnytkin, jatkanut  samaan tapaan kuin ennenkin. Nuoren kehityksen kannalta on aivan tavallista ja normaalia, ettei mietitä seurauksia pitkälle eteenpäin eikä arvioida riskejä. Kun tartuntaryppäitä syntyy, ihmetellään, miten itsekeskeisiä bilettävät nuoret ovat. Se ei oikeastaan johda mihinkään. Ongelma taitaa olla se, että nuoruudesta selvittyään moni aikuinen unohtaa ymmärtää nuoruutta elämänvaiheena. Vaikuttamiseen pitäisi käyttää muita keinoja kuin järjen kautta vetoamista ja syyllistämistä.

Miten nuoret osaisivat olla johdonmukaisia, jos sitä ei edusta aikuisten maailmakaan? Koronan suhteen meillä vallitsee harvinaisen kakofoninen keskustelukulttuuri. Yhtäällä pannaan nuoria karanteeniin, toisaalla avataan harrastuksia. Aikuset tappelevat keskustelupaltoilla maskeista, rokotuksista, hysteerian lietsomisesta ja ties mistä muusta. Mielekäs toimiminen edellyttäisi hieman selkeämpää ja ymmärrettävämpää ulkoista todellisuutta. 

Nyt tiedämme jo sen, että moni nuori on kaikesta tästä järjettömän ahdistunut. Osalla vakavat aggressio-ongelmat ovat leiskahtaneet vaarallisella tavalla. Nuoret tarvitsevat mielentävän aikuisen apua - ja kontaktia hyväksyviin vertaisiin. Miten selviämme tästä kansakuntana ilman, että syntyy liian syviä ja osalla pysyviä haavoja? 

Jo ennen koronaa yhteiskunnassa on mielenterveyspalveluita sopeutettu joka puolella. Toisaalta on yritetty kehittää lyhytkestoisempaa apua, jotta sitä riittäisi mahdollisimman monelle tarvitsevalle. Alan toimijana tuskaa on tuottanut sen tosiasian katsominen, ettei mikään tarjottu palvelu oikein riitä, kun tulokkaita on monen kuukauden jonoksi eikä puhelimilla pääse läpi ajanvaraukseen. Lyhytkestoinen apu kyllä auttaa suurinta osaa, mutta samalla moni nuori, mielenterveysongelmien kanssa kamppaileva, tarvitsisi pitkäkestoista kannattelua  karikkoisen vaiheen yli tai vaikkapa ajoittaista ja lyhyttä, mutta samassa turvallisessa kiintymyssuhteessa. Sain hiljattain äärimmäisen koskettavan palautteen keski-iän kynnykselle ehtineeltä. Hän oli kiitollinen siitä, että olin kannatellut häntä läpi koko opiskeluajan, aina kun oli tarvetta sille. Oi näitä aikoja.

Nyt olen iloisena lukenut uutisia toimijoista, jotka ovat tarjoamassa matalan kynnyksen apua nuorille. Tätä tarvitaan. Lisää.

Kävely

Olen aina harrastanut paljon liikuntaa. Vapaa-aika on pitkälti täyttynyt jumpissa ja joogassa käymisellä ja lomilla olemme tehneet patikointireissuja Keski-Euroopan vuorille. Korona-aikana nämä ovat olleet jäissä. Moni on löytänyt etäjumpan ja -joogan. Itselläni on ollut suuri tarve päästä koneen ääreltä pois, jonnekin muualle, ulos kotoa, näkemään jotain, etsimään elämys, kokemaan ja vaikuttumaan.

Keväällä aloin kulkea mieheni perässä omatoimirasteilla. En osaa suunnistaa, mutta suunnistajan perässä kävely metsässä onnistuu. Ylös-alas kalliota, hyppy ojan yli, poikki ryteikön. Minut erottaa suunnistajista siitä, että ihastelen maisemia, otan kuvia ja huokailen ympäristön kauneutta. Muut etenevät hieman rivakampaa tahtia. Kesällä teimme patikointireissuja lomamatkallamme Itä-Suomessa. Kyllä Suomi on kaunis maa! Matkailukärpänen kotimaassa puri. Vaikka työn takia olen matkaillut ristiin rastiin Suomea, vielä on paljon näkemättä.

Syksyllä aloitimme pidemmät lenkit koiran kanssa. Pidensimme matkaa vähitellen. Vanhenevan koiran kunto kasvoi, meidän kävelyttäjien myös. Nyt päiviin on tullut uusi rutiini, muutamien kilometrien päivittäinen kävely. Pakko tunnustaa, että vaikka reittiä miten vaihtelisi, kyllä naapurusto alkaa olla niin koluttu. On päästävä jonnekin, nähtävä jotain muuta, saatava vaihtelua. Uteliaan kokijan ja matkailijan geeni saa etsimään uusia ympyröitä.

Viikonloppuisin olemme alkaneet koluta lähimaastojen patikkareittejä. Pienet eväät reppuun, reipasta kävelyä luontopolulla, näköalakalliolle kiipeäminen. En ole tiennytkään, että lähistöllä on näin kaunista.

En ole kävelyharrastuksen kanssa yksin. Pari päivää sitten Hesarissa kerrottiin, että Kävelystä tuli ylivertainen liikkumistapa ja jo syksyllä, että Kävely on liikuntalajien kiistaton ykkönen.

Odotan kyllä valtavasti sitä, että pääsen takaisin ryhmäliikuuntaan. Rakastan sitä, miten hyvä ohjaaja kannustaa ja saan itsestäni irti paljon enemmän kuin luulin voimia olevan.

Työ korona-aikana

Tapa tehdä töitä on muuttunut käsittämättömän paljon alle vuodessa. Vielä vuosi sitten puolet työviikostani kului siihen, että matkustin junalla jonnekin päin Suomea muutamaksi päiväksi kouluttamaan. Välillä ihmiset kyselivät, eikö ole raskasta matkustella niin paljon. Olihan se sitäkin, mutta oli siinä toinenkin puoli. Minusta oli kiva nähdä kotimaata. Otin eri paikkakunnilla yleensä vapaa-ajasta irti mahdollisimman paljon. Kävelin tai juoksin ympäri paikkakuntaa, kävin taidenäyttelyissä ja teattereissa, tutustuin kirkkoihin, kävin syömässä hyvissä ravintoloissa. Elin kuin turisti ja se oli hauskaa.

Tämä kaikki loppui kuin seinään maaliskuun puolivälissä 2020. Korona iski kesken koulutuksen, johon olin itse osallistumassa. Itse lähdin sieltä kotiin ensimmäisen päivän jälkeen, osa seuraavana päivänä ja vain muutama sinnitteli loppuun asti. Hotelli muuttui muutamassa tunnissa autioksi, kadut tyhjenivät. Alkuun pelotti, työt peruuntuivat ja mietin, miten tästä selviydytään. Opettelin nopeasti käyttämään etätyösovelluksia. Olin käyttänyt vastaanottosovellusta jo viisi vuotta aiemmin. Silloin olin kirjoittamassa kirjaa Italiassa ja otin vastaan potilaita etävastaanotolla. Tuosta ajasta jäi niin ihanat muistot, että sen siivittämänä tartuin etätyöhön uutena selviytymiskeinona. Opettelin käyttämään Zoomia koulutuksissa ja kaikki alkoi taas rullata. Ei mitään hätää, ajattelin.

Alkuun etätyö kyllä uuvutti. Syksyllä huomasin, että olin jo tottunut siihen. Nyt työ ei uuvuta sen enempää kuin muutenkaan. Vapaa-aika on vastaavasti lisääntynyt, kun työmatkoihin ei mene aikaa ja päivittäiset kotityötkin saan hoidettua taukoliikunnan merkeissä asiakas- ja koulutustyön tauoilla. Olen todella kiitollinen siitä, että on ollut työtä ja että sitä on voinut tehdä tällä tavalla. On paljon ihmisiä, joiden työ on vähentynyt tai loppunut tai jotka työssään ottavat päivittäin riskin siinä, että saa joltain tartunnan. Olen ehkä enemmän optimisuuteen kallellaan muutenkin, mutta nyt ei tulisi mieleenikään valittaa.

Pitkästä aikaa - tyhjyyden äärellä

En ole kirjoittanut blogia viiteen vuoteen. Suurimpana syynä on ollut kiire työelämässä. Tekemistä ja kirjoitettavaa on riittänyt niin paljon, ettei aikaa ja voimia ja ehkä ennen kaikkea kiinnostusta ole riittänyt.

Olen sittemmin tehnyt isoja muutoksia työssäni, jättäytynyt pois palkkatyöstä ja siirtynyt kokonaan yksityisyrittäjäksi. Tätä siirtymää tein vuosia. Päästin palkkatyöstä vuosittain vähitelle irti tunteja kerrallaan ja kasvatin osa-aikaisena oman yrityksen työtä. Turvallisuushakuinen puoleni ei halunnut tehdä äkillisiä muutoksia. Jättäydyin myös pois ammatillisista yhdistyksistä, joiden johtokuntiin olin kuulunut. Oli ollut mukava verkostoitua ja tutustua kollegoihin yhteisen toiminnan äärellä. Kun vapaa-aika alkoi tuntua byrokratian pyörittämiseltä ja tekemisen ilo oli kadonnut, oli korkea aika päästää siitäkin irti.

Olen tehnyt tilaa, raivannut takaisin oman vapaa-ajan, toipunut liiasta kiinnostavien asioiden kertymisestä. En varsinaisesti haalinut ja hakenut tekemisiä, vaan vastailin liikaa kyllä. 

Irtipäästämisestä seuraa väistämättä jonkinlainen ulkopuolelle jääminen. Kun ei ole enää mukana monessa, ei kuulu joukkoon samalla tavalla kuin ennen. Se vaatii suremista ja totuttautumista. Ei ole mitään hätää.

Samanaikaisesti työhön liittyvistä asioista luopumisen kanssa lapset aikuistuivat, muuttivat kotoa, aloittivat opinnot, valmistuivat, muuttivat kauemmas. Tyhjää tilaa on todella syntynyt. Maistelen edelleen, miltä tämä kaikki tuntuu. Mieli on usein mukavan tyhjä, keho on rauhallinen, kiire on kadonnut, taakkaa on vähemmän. Mietin, onko tämä välivaihe - vai tällaistako tämä nyt on. Keski-ikäistyneen ja kohti vanhuuden vuosia elävän elämä.