Itsestä huolen pitäminen

Itsestä huolen pitäminen on paras tapa huolehtia läheisistä. Kuulostaa niin yksinkertaiselta, että siihen helposti sitoutuu - järjen tasolla. Jos asia olisi yksinkertainen, meillä kai vallitsisi tilanne, jossa ihmiset olisivat huomattavan hyvinvoivia.

Todellisuudessa moni laiminlyö tai kaltoinkohtelee itseään ja vielä useampi asettaa koko ajan muiden edun ja hyvinvoinnin omansa edelle. On monia tilanteita, joissa niin on monien mielestä luonteva tehdä. Esimerkiksi vanhempana ja muiden hoitajana tai opettajana eri ammateissa. Monet juurtuvat toisille antamisen rooliin niin pysyvästi, että on vaikea päästää siitä hetkeksikään irti. Jos vähänkin ottaisi aikaa itselle tai asettuisi jonkun muun kannateltavaksi tai autettavaksi, siitä tulee herkästi kovin vaikeaa ja kiusallista. Jos ottaa aikaa itselleen, tuntee syyllisyyttä ja kokee itsensä laiminlyövänä. Usein tähän liittyy ajatus siitä, että ainoastaan itse on riittävän hyvä hoitamaan muiden asioita, on korvaamaton jopa siinä mittakaavassa, että pienikin poissaolo tärkeän auttamistehtävän ääreltä on miltei mahdoton. Tai jos päästää irti, hellittää ja antautuu toisen autettavaksi, tämä pitää kauhean raskaana ja väsyy. Pettymisen ja syyllistymisen pelossa on parasta kannatella itseään ja pärjätä. Väsymiseen saakka.

Joskus muut saattavat tehdä itsestä huolenpitämisen oikeutuksen haasteelliseksi. Saatetaan syyllistää, nimittää itsekkääksi tai muulla tavalla osoittaa, ettei olisi suotava pitää omaa elämää, hyvinvointia, tasapainoa ja terveyttä tärkeämpänä kuin jotain muuta. Rajat käyvät herkästi epäselviksi. Kuka saa määrittää, kenen hyvinvointi on tärkeää? Asiat eivät ole useimmiten vastakkaisia. Ei joko tai, vaan sekä että.

Oma hyvinvointi tulisi olla arvojärjestyksessä aivan ensimmäisenä ja kaikki muu sen jälkeen. En tarkoita sitä, ettei ottaisi huomioon toisia. Ottamalla vastuun omasta hyvinvoinnista ottaa sen vastuun pois jonkun toisen harteilta. Esimerkiksi hyvin voivan ja jaksavan henkilön läheisen ei tarvitse olla toisesta huolissaan.

Kukaan meistä ei kuitenkaan selviä tästä täysin yksin. Tarvitsemme muita, läheisiä ja auttajia, tukemaan meitä siinä, että voimme, uskallamme, pystymme, jaksamme ja haluamme pitää itsestämme huolta. Riittävän hyvää huolta.

Sairaana ei tarvitse tehdä töitä.
Ihmisille on oikeus ja velvollisuus pitää ruokatunti ja muita pieniä elpymistaukoja työssä.
Pienen lapsen vanhemman kannattaa pyytää tukea henkilöltä, joka voi sitä antaa.
Apua kannattaa ottaa vastaan, jos sitä tarjotaan. Sitä voi myös pyytää.
Auttajan ammatissa olevan kannattaa säännöllisesti olla itse autettuna - se on ammattitaidon ylläpysymisen kannalta monella tapaa mielekästä.
Autettuna olemisesta oppii paljon.
Mielenterveydellisiin ja päihdeongelmiin kannattaa hakea apua, se ei ole heikkoutta, vaan viisautta.
Omia somaattisia sairauksia kannattaa hoitaa huolellisesti.
Ongelmia ei kannata kieltää, vaan kohdata ne.
Toipumiselle ja tasapainottumiselle kannattaa antaa aikaa.
Usein aika on se, mitä tarvitsemme.
Uni, ruoka, liikunta, lepo ja sosiaaliset suhteet - hyvinvoinnin perusta on tärkeämpää kuin yksikään työ.
Itseään ei kannata uhrata millekään työlle tai opiskelulle.
Pysähtymisen kyky kannattaa opetella.
Ihmissuhteissa on hyvä löytää selkeät rajat ja tarpeen tullen opetella pitämään puoliaan.
Jos on koko ajan ärtynyt, se voi olla merkkinä väsymisestä.
Stressin merkkejä kannattaa opetella tunnistamaan ja reagoimaan niihin nopeasti suuntaa muuttaen, kuormaa vähentäen.
Toisesta ylihuolehtiminen ei ole huolenpitoa vaan huolestuneisuuden siirtoa.

Tällaisia asioita tuli mieleen tämän viikon kohtaamisista.