On luonnollista, ettemme välittömästi ilahdu siitä, jos ikävältä tuntuvat tunteet alkavat vallata alaa ja oloa. Puhumme kielteisistä ja myönteisistä tunteista ikään kuin tunteilla todella olisi sellaisia ominaisuuksia ja merkityksiä. Todellisuudessa tunteet vain ovat. Pelkästään tunnetilasta ei voi vielä päätellä, onko kyse jostain, mikä on kokijan kannalta myönteistä tai kielteistä. Riippuu, miten käytämme tunteen tuomaa informaatiota, miten käyttäydymme sen pohjalta tai miten tunteemme ilmaisu otetaan vastaan. Vuorovaikutuksessa voi monesti syntyä soppa. Toinen saattaa tulkita meidän kokevan jotain, mitä emme lainkaan koe. Vaikka yrittäisi väittää vastaan, ettei se noin ole, etten minä noin tunne, ei sillä aina ole vaikutuksia. Meillä on omat totuutemme.
Ehkä pitäisi tarkentaa ja puhua jäsentymätöntä mielihyvää tai mielipahaa tuottavista tunteista. Miellyttävä-epämiellyttävä akselilla liikkumisen ohella voisimme ihmetellä, onko tunne aktivoiva/kiihdyttävä vai passivoiva/rauhoittava eli mihin suuntaan säätelyä se meitä haluaa puskea. Ikään kuin tunteella olisi oma tahto ja pyrkimys. Joskus ihminen joutuu sen armoille, elämänkokemuksen myötä saatamme oppia erottamaan sen, että tunne on viestintää, joka jokus pitää paikkansa ja on käyttökelpoista, joskus se taas on muisto tai muistuttaja, joka haluaa toistaa itseään ja samaan aikaan tuttua reaktiota meissä tai muissa. Joka tapauksessa tunteiden tehtävä on moniulotteisempi kuin äkkiseltään arkielämässä tulee ajatelleeksi.
Monesti koetaan, että "kielteisestä" tunteista voisi tai pitäisi vapautua, päästä eroon, päästää irti - ja vain kuoria kermoja kakulta. Tai että näitä tunteita herättävät ihmiset ovat vältettäviä. Miksi muuten aina pitäisi tuntua miellyttävältä? Toki meillä on varmaankin synnynnäinen pyrkimys kurottaa kohti mielihyvää ja välttää mielipahaa, se on pienille lapsille hyvin ymmärrettävää. Mutta monet kieltävät ja torjuvat tunnereaktiot, jotka eivät tuo itselle mielihyvää vielä aikuisinakin, sen sijaan, että kiinnostuisivat ja kuuntelisivat herkällä korvalla sitä, miltä asiat itsestä tai toisesta tuntuvat ja mistä tilanne kulloinkin kertoo. Pyrittäisiin aidosti ymmärtämään itseä ja toista. Myös niiden epämiellyttävien tunteiden avulla.
Olen viimeaikoina miettinyt erityisesti ärtymistä, se on suorastaan alkanut kiehtoa minua.
Kun ärtymys herää, se pyrkii usein etsimään nopeasti kohteen jostakin, mihin takertua. Ärsyyntynyt olotila ei totisesti ole kiva. Sille pitää yrittää nopeasti löytää syy tai mielellään syyllinen. Välillä olemme ärsyyntyneitä itseemme, mutta usein johonkin toiseen. Jos toisen seurassa alkaa ärsyttää, toinen koetaan ärsyttävänä, tehdään nopea päätelmä, että toinen ON ärsyttävä. Päättely loppuu usein siihen. Tänä keväänä olen miettinyt useamman kerran, että on oikeastaan aika mielenkiintoista, että ärsytys ei tunnu luontaisesti kutsuvan ihmisiä ihmettelemään ja kiinnostumaan, että tämä se vasta on mielenkiintoista. Mistä kummasta nyt on kyse?! Sen sijaan ihmettelytila ja -moodi katoaa ja tilalle tulee tietäminen ja lukkoon lyöminen.
Viestini on se, että oikeasti kannattaisi pysähtyä ärsyyntymisensä äärelle, koska tunne voi olla todellinen itsetuntemuksen aarrearkku: mikä minua nyt alkoi niin ärsyttää ja mistä se kertoo. Se voi olla liikkeelle paneva voima ja uuden oivalluksen synnyttäjä. Ärtymys on siitä hassu, että se saattaa ovelasti yrittää sekä estää uuden asian tajuamisen että toimia sen oivaltamisen laukaisijana. Riippuu miten ihminen oppii ärtymystään kuuntelemaan. Saako se jumittamaan vanhassa vai paneeko se virran liikkeelle ja synnyttää uutta.
Toisinaan ärsyyntymisen alla on toinen, varsinainen tunne, jonka ärsytys peittää. Silloin ärsytys on suojautumiskeino tuolta tunteelta. Esimerkiksi kun on kateellinen, kun omat tarpeet eivät pääse vuorovaikutuksessa esille, kun toinen ei kykene lukemaan toiveitani ilman ääneen sanomista (ja toteutua niitä pyytämättäni), kun huomaan, että toinen on erilainen kuin itse olen, kun tilanteessa on jotain, joka uhkaa viedä minut pois mukavuusalueeltani, kun tunnen epävarmuutta ja pelkään ja niin edelleen.
Kannustaisin jokaista todella ihmettelemään, mikä ärsyttää, kuka ärsyttää ja eritysesti milloin ärsyttää. Sitä kautta voi itsetuntemus ottaa ison loikan. Ärsyyntyminen voisi olla kuin kompassineula: tuonne päin katsomaan, mitä sieltä löytyy. Vinkki: toinen ihminen on harvemmin todellinen syy ärsyyntymiseesi... Syyllistä ei varsinaisesti ole. Tunne vain on, jäsentymättömänä informaationa ja kokijan olisi hyvä kehittyä taitavaksi koodin purkajaksi.
Kun terapiassa tai oppimisessa syntyy ärtymys, voi jatkossa olla ilahtunut: ihan kohta, jos hyvin käy, alkaa syntyä jotain uutta...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti