Kun olin lapsi, yksi lempileikkejäni oli etsiä kahdesta samantapaisesta kuvasta viisi eroavaisuutta. Tuotti ilahtumista huomata ne, tunnistaa. Toinen isoäideistäni lähetti eräästä aikakauslehdestä vuosien ajan minulle nämä tehtävät, koska tiesi minun erityisesti pitävän niistä. Eroavaisuuksien tutkiminen ja tunnistaminen on säilyttänyt kiinnostavuutensa ja herättänyt uteliaisuutta ja ilahtumista.
Meillä on synnynnäinen kyky tunnistaa tuttu ja uusi toisistaan. Kyky alkaa kehittyä jo kohdussa, mutta syntymän jälkeen vuorovaikutus alkaa antaa tunnistamiselle ihan omanlaisiaan merkityksiä ja painoarvoja. Monilla aikuisilla on vielä varsin jäsentymätön tapa luokitella asioita musta-valkoisesti: tuttu on turvallista, vieras on vaarallista, hyvä-paha, oikea-väärä - ikään kuin pienellä lapsella jäsentymättömässä kokemusmaailmassaan. Yksin ei ole kovin helppoa ihmetellä, miksi mahdan kokea tämän asian näin pahana tai outona.
Ryhmäterapiassa sanon osallistujille, että tarvitsemme molempia kokemuksia, jotta voimme tunnistaa itsemme ja toisen selkeämmin, erottaa rajan, mikä on minua, mikä on ei-minua, mikä on sinua ja mikä on ei-sinua. Kun huomataan samanlaisuutta, se huojentaa ja auttaa hyväksymään itsessä olevia puolia. Kun tekee huomion, ettei minulla sentään ole ihan tuollaista, voi sekin huojentaa ja helpottaa. Kun huomaa, että minäkin voisin oppia tuota, se tuo toivoa. Samanlaisuuden ja erilaisuuden havaintojen kanssa ei kuitenkaan pärjää ilman ulkopuolisen säätelyä. Jokainen meistä tarvitsee sitä, jotta toiseuden taju syntyy ja säilyy. Tarvitaan vanhempaa, terapeuttia tai ylipäänsä toista ihmistä, jottei kaikki uusi, vieras tai toiseus leimaudu pahaksi, vääräksi, pelottavaksi tai ei-toivottavaksi.
Meillä on myös luontainen kyky huomata, kun kokemuksemme tulee tunnistetuksi. Tulla nähdyksi ja kuulluksi omana itsenä, erilaisena ja erillisenä on perustarpeemme. Meillä on tarve siihen, ettei toinen pidä kokemuksiamme tai tapamme olla toistuvasti vääränlaisena. Muuten saattaa käydä sillä tavoin hullusti, että omasta kokemisen tavasta vaietaan tai luovutaan ihan kokonaan, jolloin aletaan etsiä totuutta kaikkeen itsen ulkopuolelta. Joku muu tietää aina, miten pitää olla ja elää, mitä saa tuntea tai miten tunteet kuuluu peittää. Vaihtoehtoisesti voi käydä niin, että oma kokemus kaikessa voimakkuudessaan peittää toistuvasti alleen tosiasian, että myös toisella on kokemuksensa. Pieni vauva ei tietenkään voi huomioida vanhempien tai sisarusten erillisiä tarpeita. Hän ei kykene hahmottamaan niitä eikä hänen kuuluisi joutua huolehtimaan sellaisista asioista. Jos hyvin käy, vähitellen kuitenkin kehittyy taju siitä, että saman asian äärellä voi olla kaksi erillistä mieltä, jotka voivat kokea eri tavoin - ja että se on ihan ok. Silloin toiseus ei ole uhka, vaan mahdollisuus.
Todella pienelle lapselle kehittyy myös kyky erottaa eettinen toiminta epäeettisestä eli milloin itselle tai toiselle tehdään vääryyttä. Kyky tunnistaa samanlaisuus ja erilaisuus, saatu säätelyapu tunnistamisen vahvistamiseen ("on ok kokea noin") sekä itsesäätelyyn ("ei ole vaarallista, vaikka tapahtuu uutta") ja kyky tunnistaa eettinen epäeettisestä muodostavat monimuotoisen säätelypiirin vyyhdin. Välillä on sellainen olo, että työskentely terapissa on omalla tavallaan tämän vyyhden selvittelyä. Sen vahvistamista, että on oikeus kokea omalla tavallaan. Sen selventämistä, että toisella on sama oikeus. Keskusteluyhteyden luomista kahden erilaisen välille. (Nämä kaksi eivät välttämättä ole itsen ulkopuolella, vaan voivat edustaa esimerkiksi omia erilaisia tarpeita.)
On ymmärrettävää, että voimme hahmottaa erot virheenä tai vääryytenä, jos kukaan ei ole auttanut meitä tässä erottelupuuhassa ja sen kanssa olemisessa. Virheiden ylikorostaminen on tosin alkanut ihmetyttää. Minkä ihmeen vuoksi monet lehtiartikkelit on otsikoitu tyylillä "Oletko sinäkin pessyt hiuksesi aina väärin, ei kannattaisi". Tarkoituksena on ilmeisesti osoittaa, että on vaihtoehtoisia tapoja toimia ja jotkut tavat voisivat olla terveellisempiä, eettisempiä, taloudellisempia tai ympäristöystävällisempiä. Tarkoitus on ilmeisesti sinänsä hyvään pyrkivä. Logiikka on yksin selviytymään jätetyn pienen lapsen maailmasta eikä järkevästi erilaiset näkökulmat ja elämän monimuotoisuuden hyväksyvän aikuisen.
Samaan tietysti perustuu pyrkimys löytää oikea hengitystapa tai -tekniikka. Luodaan illuusio, että oppimalla hengittämään oikein saadaan kontrolliin tämä herkkä, hienovarainen ja muuntuva säätelymekanismi meissä. Oikeaa hengitystekniikkaa ei kuitenkaan ole olemassa. On vain erilaisia tapoja hengittää ja reagoida hengityksellä erilaisissa tilanteissa. Se taas on monimutkaista vuorovaikutuksta elimistön ja mielen toimintojen välillä. Joudumme hyväksymään sen, ettei se aina suju toivottavalla tavalla.
Ylipäänsä ei ole yhtä oikeaa tapaa elää. Kunpa voisimme tarjota enemän tukea jo varhain sille, että kukin saisi tunnistaa oman tapansa olla. Kunpa voisi saada vahvistusta sille, että se on aivan yhtä arvokas kuin jokin muukin tapa. Ja jos jokin osoittautuu myöhemmin epätarkoituksenmukaiseksi, voimme löytää tilalle uutta ja paremmin toimivaa samalla itsen kuuntelun ja erilaiseen, uuteen ja vieraaseen turvallisesti tutustumisen menetelmällä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti