Jäin miettimään tuota, kun luin peräjälkeen kaksi kirjoitusta Facebookin uutisjuosteessani. Toinen koski murrosikäisen kanssa riitelemistä ja toinen vaimon nalkuttamista. Kumpikin juttu sai nyökyttelemään ja synnytti mukavan lämpimän tunteen vatsaan. Se oli tyytyväisyyttä ja levollisuutta. Huomasin lukiessani, että itsessäni on tapahtunut muutos, iso muutos.
En voi sanoa, olleeni aina tai edes kovin pitkään taitava riitelijä. En ole ihan varma, olisinko sitä joka tilanteessa vieläkään. Saattaisin edelleen humpsahtaa vanhoihin kaavoihin, poteroihin, suojautumistapoihin, urautuneisiin vuorovaikutuskuvioihin. Vanhat pelot ja osaamattomuudet voivat edelleen ottaa vallan.
Ihmisiä kuunnellessa on tosin tullut armollinen näkökulma: ei ole kovin helppoa tuosta vain olla taitava. Ehkä meidän kulttuurimme ei ole ollut kovin taitava antaman hyviä malleja tai tarjoamaan rakentavia harjoitteluareenoita. Miten ihmisestä voisi tulla tuosta vain taitava riitelijä, jos ei saa ilmaista kiukkua tai erimielisyyttä, jos oma kanta ei tule vastaanotetuksi, jos ei näe lapsuudessa vanhempien rakentavaa ja taitavaa riitelyä ja erimielisyyden sopimista. Monellako on oikeasti ollut tässä suhteessa hyvä malli, joka kautta olisi suorastaan oppinut nauttimaan oman voiman käytöstä? Sillä sitähän kaikki ärtymisen, suuttumisen, loukkaantumisen, erimielisyyden ja oman mielipiteen ilmaisut ovat, oman voiman käyttöä. Taitava käyttö on optimaalista voiman käyttöä aivan kuten taitava karateka tekisi. Käytetään voimaa sopivasti, ei liikaa, eikä liian vähän. Liian vähäinen voimankäyttö saa ihmisen nielaisemaan oman kantansa, pitämään mölyt mahassa. Liiallinen voimankäyttö ei kunnioita toisen ihmisen koskemattomuuden suojaa ja rajoja.
On kuitenkin mukava huomata, että kehitystä tapahtuu. Vaikka se on hidasta ja olisi oman perhe-elämän kannalta voinut suoda, että oppimista olisi tapahtunut jo paljon aikaisemmin, esimerkiksi silloin, kun lapset olivat pieniä tai edes asuivat kotona... Joka tapauksessa olen vakaasti sitä mieltä, että mitään semmoista ei olekaan kuin liian myöhään. Miten oppiminen on tapahtunut? Totta kai joitain asioita tietoisesti työstämällä, mutta osin varmasti tiedostamatta elämää eteenpäin elämällä, ihmissuhteissa olemalla. Omalla kohdallani siten, että olen antanut itseni monta kertaa nöyrästi parhaiden opettajieni käsiin - eli kuunnellut lapsiltani tullutta suoraa ja epäsuoraa palautetta (sama pätee muuten potilaisiin, ryhmäläisiin, koulutettaviin). Ellei ota vastaan palautetta jossain muodossa ja ota sitä vakavasti sydämeensä, on varmaan aika vaikea muuttua. Jonkun palautteen pureskelussa voi vierähtää tovi ja toinenkin. Muutos on aina hidasta.
Tuosta nalkuttamisesta tulee mieleen sellainen, että siinä saattaa purkautua toimintaan jotain tiedostamatonta pinnan alaista ahdistusta. Jos mielessä on epäselvää sotkua ja oma ahdistus ei ole itselle tiedostettua, se saattaa purkautua pakonomaiseen kontrollipyrkimykseen. Ikään kuin kodin järjestyksen haltuun ottamisella saisi mielensä järjestykseen ja jotain hallinnan tunnetta muutoin kaoottiseen olemiseen. Sama pätee tietysti murrosikäiseen. Murrosikäisen kanssa eläessä kodin ilmapiirissä leijuu kaikenlaista jäsentymätöntä ahdistusta, epävarmuutta ja haltuun ottamatonta aggressiotakin (sitä voimaa). Sinänsä useimmiten ihan vaaratonta tunteiden raakamateriaalia. Se nimittäin kyllä asettuisi siitä ihan suhtkoht itsellään. Ehkä herkkä vanhempi poimii sen kuin antenni ilmasta ja päinvastoin.
Toisaalta en pidä kaikkia yhteenottoja murrosikäisen kanssa kovin vakavina asioina, ehkä jopa tarpeellisina. Noina vuosina minulle tuli monta kertaa sellainen mielikuva, että nuori tulee luokseni tietäen, miten saa minussa aikaan reaktion. En siis tarkoita, että toiminta olisi tietoista provosoimista, vaan jonkunlainen päälle kytkeytyvä ohjelma. Sitten syntyy yhteinen sähköshokkikokemus. Miltä tuollainen yhteenotto, sähköshokki tuntuu ja mikä sen merkitys voisi olla? Jos keho on mullistunut ja muuttunut itselle tunnistamattomaksi eikä sen rajoja hahmota, eikä itselle voi enää sallia sitä, että vanhempi koskee ja hoivaavalla kosketuksellaan hahmottaa kehon rajat, "tässä sinä olet". Silloin tuo yhteenotto, äkillinen virtaus ja jännitteen purkautuminen tuo hyvin selkeäksi oman itsen, oman kehon, omat rajat. Se on aika tärkeä, että oma identiteetti ja erillisyys vahvistuu.
Toivon, että olisi noina vuosina ymmärtänyt sen, minkä olen oivaltanut koulutustyön kautta. Kun koulutusryhmissä teemme psykofyysisiä harjoituksia lattialla pareittain, harjoitus päätetään usein siihen, että toinen peitellään huolellisesti. Moni on hämmästynyt siitä, miten ihanaa se on, kun joku peittelee. Kukaan ei ole ehkä vuosiin tehnyt sitä. Moni on kertonut vieneensä peittelyn kotiin, peitellyt puolisoaan ja lapsiaan iltaisin. Eräs kertoi, että ensin murrosikäinen oli vähän ihmetellyt, että mitä sä siihen tunget ja älä viitti. Parin päivän päästä oli huutanut huoneestaan illalla, että voitko tulla peittelemään. En tietenkään tiedä, olisiko se niin yksinkertaista, mutta mitään ei maksa kokeilla... Että vaikuttaisiko peittelyn lisääminen perheessä siihen, ettei jännitteiden tarvitsisi kasvaa ihan niin suuriksi. No, tämä on vähän minulle tyypillistä höpöhöpöä. Kunhan pohdiskelen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti