Korona ja perhe-elämä

Vei puoli vuotta ja ylikin, ennen kuin julkisessa keskustelussa alettiin huolestua koronan vaikutuksista perheisiin, vanhempien jaksamiseen, lapsiin, nuoriin ja mielenterveyteen. On ymmärrettävää, että kriisin vyöryttyä päälle ei oltu valmistauduttu tähän tuntemattomaan millään tasolla. Nyt korona-arkea on eletty kohta vuosi ja kokemusta alkaa olla.

Pikkulapsiperheissä kuormitusta on saattanut monilla lisätä se, ettei tukea vanhempien jaksamiseen ole tarjolla. Jos aiemmin isovanhemmat tai ystävät ovat auttaneet arjessa ja lasten hoidossa, yhtäkkiä tätä hengähdystä ei monilla ollut enää tarjolla. On vain ollut pakko jaksaa. Etätöitä tekevät nuoret vanhemmat ovat joutuneet istuttamaan leikki-ikäisiä lapsiaan telkkarin edessä enemmän kuin oma arvomaailma sallisi saadakseen töitä edes jotenkin edistettyä. Töistä vapaa-aikaan siirtyminen ei ole niin yksikertaista, kun työovea ei voi laittaa kiinni. Lähityötä tekevät vanhemmat ovat olleet huolissaan "entä jos saan töissä tartunnan, kuka lapset sitten hoitaa". Aiemminkin lapsen sairastuminen on vaatinut vanhemmilta tasapainottelua työstä poissa olemisen kanssa. Nyt siihenkin on tullut uudenlainen hankaluus.

Nuorille vertaisten seura on korvaamatonta. Miten tehdä siirtymää ja itsenäistymistä vanhemmista, jos ei voi viettää aikaa toisten nuorten kanssa. Tietenkin moni nuori on niin tehnytkin, jatkanut  samaan tapaan kuin ennenkin. Nuoren kehityksen kannalta on aivan tavallista ja normaalia, ettei mietitä seurauksia pitkälle eteenpäin eikä arvioida riskejä. Kun tartuntaryppäitä syntyy, ihmetellään, miten itsekeskeisiä bilettävät nuoret ovat. Se ei oikeastaan johda mihinkään. Ongelma taitaa olla se, että nuoruudesta selvittyään moni aikuinen unohtaa ymmärtää nuoruutta elämänvaiheena. Vaikuttamiseen pitäisi käyttää muita keinoja kuin järjen kautta vetoamista ja syyllistämistä.

Miten nuoret osaisivat olla johdonmukaisia, jos sitä ei edusta aikuisten maailmakaan? Koronan suhteen meillä vallitsee harvinaisen kakofoninen keskustelukulttuuri. Yhtäällä pannaan nuoria karanteeniin, toisaalla avataan harrastuksia. Aikuset tappelevat keskustelupaltoilla maskeista, rokotuksista, hysteerian lietsomisesta ja ties mistä muusta. Mielekäs toimiminen edellyttäisi hieman selkeämpää ja ymmärrettävämpää ulkoista todellisuutta. 

Nyt tiedämme jo sen, että moni nuori on kaikesta tästä järjettömän ahdistunut. Osalla vakavat aggressio-ongelmat ovat leiskahtaneet vaarallisella tavalla. Nuoret tarvitsevat mielentävän aikuisen apua - ja kontaktia hyväksyviin vertaisiin. Miten selviämme tästä kansakuntana ilman, että syntyy liian syviä ja osalla pysyviä haavoja? 

Jo ennen koronaa yhteiskunnassa on mielenterveyspalveluita sopeutettu joka puolella. Toisaalta on yritetty kehittää lyhytkestoisempaa apua, jotta sitä riittäisi mahdollisimman monelle tarvitsevalle. Alan toimijana tuskaa on tuottanut sen tosiasian katsominen, ettei mikään tarjottu palvelu oikein riitä, kun tulokkaita on monen kuukauden jonoksi eikä puhelimilla pääse läpi ajanvaraukseen. Lyhytkestoinen apu kyllä auttaa suurinta osaa, mutta samalla moni nuori, mielenterveysongelmien kanssa kamppaileva, tarvitsisi pitkäkestoista kannattelua  karikkoisen vaiheen yli tai vaikkapa ajoittaista ja lyhyttä, mutta samassa turvallisessa kiintymyssuhteessa. Sain hiljattain äärimmäisen koskettavan palautteen keski-iän kynnykselle ehtineeltä. Hän oli kiitollinen siitä, että olin kannatellut häntä läpi koko opiskeluajan, aina kun oli tarvetta sille. Oi näitä aikoja.

Nyt olen iloisena lukenut uutisia toimijoista, jotka ovat tarjoamassa matalan kynnyksen apua nuorille. Tätä tarvitaan. Lisää.

Kävely

Olen aina harrastanut paljon liikuntaa. Vapaa-aika on pitkälti täyttynyt jumpissa ja joogassa käymisellä ja lomilla olemme tehneet patikointireissuja Keski-Euroopan vuorille. Korona-aikana nämä ovat olleet jäissä. Moni on löytänyt etäjumpan ja -joogan. Itselläni on ollut suuri tarve päästä koneen ääreltä pois, jonnekin muualle, ulos kotoa, näkemään jotain, etsimään elämys, kokemaan ja vaikuttumaan.

Keväällä aloin kulkea mieheni perässä omatoimirasteilla. En osaa suunnistaa, mutta suunnistajan perässä kävely metsässä onnistuu. Ylös-alas kalliota, hyppy ojan yli, poikki ryteikön. Minut erottaa suunnistajista siitä, että ihastelen maisemia, otan kuvia ja huokailen ympäristön kauneutta. Muut etenevät hieman rivakampaa tahtia. Kesällä teimme patikointireissuja lomamatkallamme Itä-Suomessa. Kyllä Suomi on kaunis maa! Matkailukärpänen kotimaassa puri. Vaikka työn takia olen matkaillut ristiin rastiin Suomea, vielä on paljon näkemättä.

Syksyllä aloitimme pidemmät lenkit koiran kanssa. Pidensimme matkaa vähitellen. Vanhenevan koiran kunto kasvoi, meidän kävelyttäjien myös. Nyt päiviin on tullut uusi rutiini, muutamien kilometrien päivittäinen kävely. Pakko tunnustaa, että vaikka reittiä miten vaihtelisi, kyllä naapurusto alkaa olla niin koluttu. On päästävä jonnekin, nähtävä jotain muuta, saatava vaihtelua. Uteliaan kokijan ja matkailijan geeni saa etsimään uusia ympyröitä.

Viikonloppuisin olemme alkaneet koluta lähimaastojen patikkareittejä. Pienet eväät reppuun, reipasta kävelyä luontopolulla, näköalakalliolle kiipeäminen. En ole tiennytkään, että lähistöllä on näin kaunista.

En ole kävelyharrastuksen kanssa yksin. Pari päivää sitten Hesarissa kerrottiin, että Kävelystä tuli ylivertainen liikkumistapa ja jo syksyllä, että Kävely on liikuntalajien kiistaton ykkönen.

Odotan kyllä valtavasti sitä, että pääsen takaisin ryhmäliikuuntaan. Rakastan sitä, miten hyvä ohjaaja kannustaa ja saan itsestäni irti paljon enemmän kuin luulin voimia olevan.

Työ korona-aikana

Tapa tehdä töitä on muuttunut käsittämättömän paljon alle vuodessa. Vielä vuosi sitten puolet työviikostani kului siihen, että matkustin junalla jonnekin päin Suomea muutamaksi päiväksi kouluttamaan. Välillä ihmiset kyselivät, eikö ole raskasta matkustella niin paljon. Olihan se sitäkin, mutta oli siinä toinenkin puoli. Minusta oli kiva nähdä kotimaata. Otin eri paikkakunnilla yleensä vapaa-ajasta irti mahdollisimman paljon. Kävelin tai juoksin ympäri paikkakuntaa, kävin taidenäyttelyissä ja teattereissa, tutustuin kirkkoihin, kävin syömässä hyvissä ravintoloissa. Elin kuin turisti ja se oli hauskaa.

Tämä kaikki loppui kuin seinään maaliskuun puolivälissä 2020. Korona iski kesken koulutuksen, johon olin itse osallistumassa. Itse lähdin sieltä kotiin ensimmäisen päivän jälkeen, osa seuraavana päivänä ja vain muutama sinnitteli loppuun asti. Hotelli muuttui muutamassa tunnissa autioksi, kadut tyhjenivät. Alkuun pelotti, työt peruuntuivat ja mietin, miten tästä selviydytään. Opettelin nopeasti käyttämään etätyösovelluksia. Olin käyttänyt vastaanottosovellusta jo viisi vuotta aiemmin. Silloin olin kirjoittamassa kirjaa Italiassa ja otin vastaan potilaita etävastaanotolla. Tuosta ajasta jäi niin ihanat muistot, että sen siivittämänä tartuin etätyöhön uutena selviytymiskeinona. Opettelin käyttämään Zoomia koulutuksissa ja kaikki alkoi taas rullata. Ei mitään hätää, ajattelin.

Alkuun etätyö kyllä uuvutti. Syksyllä huomasin, että olin jo tottunut siihen. Nyt työ ei uuvuta sen enempää kuin muutenkaan. Vapaa-aika on vastaavasti lisääntynyt, kun työmatkoihin ei mene aikaa ja päivittäiset kotityötkin saan hoidettua taukoliikunnan merkeissä asiakas- ja koulutustyön tauoilla. Olen todella kiitollinen siitä, että on ollut työtä ja että sitä on voinut tehdä tällä tavalla. On paljon ihmisiä, joiden työ on vähentynyt tai loppunut tai jotka työssään ottavat päivittäin riskin siinä, että saa joltain tartunnan. Olen ehkä enemmän optimisuuteen kallellaan muutenkin, mutta nyt ei tulisi mieleenikään valittaa.

Pitkästä aikaa - tyhjyyden äärellä

En ole kirjoittanut blogia viiteen vuoteen. Suurimpana syynä on ollut kiire työelämässä. Tekemistä ja kirjoitettavaa on riittänyt niin paljon, ettei aikaa ja voimia ja ehkä ennen kaikkea kiinnostusta ole riittänyt.

Olen sittemmin tehnyt isoja muutoksia työssäni, jättäytynyt pois palkkatyöstä ja siirtynyt kokonaan yksityisyrittäjäksi. Tätä siirtymää tein vuosia. Päästin palkkatyöstä vuosittain vähitelle irti tunteja kerrallaan ja kasvatin osa-aikaisena oman yrityksen työtä. Turvallisuushakuinen puoleni ei halunnut tehdä äkillisiä muutoksia. Jättäydyin myös pois ammatillisista yhdistyksistä, joiden johtokuntiin olin kuulunut. Oli ollut mukava verkostoitua ja tutustua kollegoihin yhteisen toiminnan äärellä. Kun vapaa-aika alkoi tuntua byrokratian pyörittämiseltä ja tekemisen ilo oli kadonnut, oli korkea aika päästää siitäkin irti.

Olen tehnyt tilaa, raivannut takaisin oman vapaa-ajan, toipunut liiasta kiinnostavien asioiden kertymisestä. En varsinaisesti haalinut ja hakenut tekemisiä, vaan vastailin liikaa kyllä. 

Irtipäästämisestä seuraa väistämättä jonkinlainen ulkopuolelle jääminen. Kun ei ole enää mukana monessa, ei kuulu joukkoon samalla tavalla kuin ennen. Se vaatii suremista ja totuttautumista. Ei ole mitään hätää.

Samanaikaisesti työhön liittyvistä asioista luopumisen kanssa lapset aikuistuivat, muuttivat kotoa, aloittivat opinnot, valmistuivat, muuttivat kauemmas. Tyhjää tilaa on todella syntynyt. Maistelen edelleen, miltä tämä kaikki tuntuu. Mieli on usein mukavan tyhjä, keho on rauhallinen, kiire on kadonnut, taakkaa on vähemmän. Mietin, onko tämä välivaihe - vai tällaistako tämä nyt on. Keski-ikäistyneen ja kohti vanhuuden vuosia elävän elämä.

Huuto ja voima

Helsingin sanomissa esiteltiin suomalaisten psykologien kehittämää stressihuuto -menetelmää. Muutama päivä tämän jälkeen psykologi Paul Lindroos otti juttuun kantaa todeten tutkimusnäytön osoittavan, ettei tunteiden purkaminen huutamalla auta. Alkuperäisessä jutussa haastatellut psykologit vastasivat, näin dialogi jatkuu.


Olen itse kummankin osapuolen kanssa osittain kanssa samaa. On näyttöä ja kokemusta siitä, ettei tunteiden rajaton purkaminen ja voimistaminen ole oikoreitti oppimiseen. Aihetta ei kuitenkaan kannattaisi minusta lähestyä mustavalkoisesti tai vaatien, että kaikesta pitäisi löytyä tutkimusnäyttöä. Maailma on pullollaan asioita, joita kukaan ei ole ehtinyt tutkia. Kokemuksista ja ilmiöistä voidaan silti keskustella.


Onko kehollisen voiman tai äänen liittäminen terapeuttisiin menetelmiin hyödyllistä vai vahingollista hyvinvoinnin kannalta riippuu monesta tekijästä: millainen on menetelmää kokeilevan persoonan rakenne ja jäsentämiskyky, kuka ohjaa ja miten, millainen vuorovaikutus tilanteessa syntyy, millaisia merkityksiä koettu alkaa saada jne. 70-luvulla syntyi terapiamuotoja, joihin yhdistettiin tunteen voimistamista, huutamista ja katarsiskseen pyrkimistä. Ajateltiin sen auttavan patoutumien ja kehoon varastoituneiden tunteiden purkamisessa. Näin ei käynyt. Tunteet eivät sinänsä varastoidu kehoon, eikä niitä voi siten sieltä purkaa. Sen sijaan voi syntyä reaktioiden oppimista, jotka pysyvät yllä ja toistuvat. Osa jäi toistamaan voimallista tunteen purkamista terapiassa tai sen ulkopuolella ilman, että syntyi olon kohenemista, käytöksen muuttumista tai oppimista. Menetelmät saattoivat olla kiihdyttäviä ja enemmän hajottavia kuin rakentavia. Saman on moni kokenut arjessaan: toiselle toistuvasti huutaminen ei muuta mitään tai auta kumpaakaan osapuolta tunnesäätelyn oppimisessa tai asioiden käsittelyssä.


Toisaalta ihmisillä on päinvastaisiakin kokemuksia. Kun viimein uskaltaa ilmaista itseään, käyttää äänessään voimaa ja antaa äänienergian resonoida kehossa, persoonallisuuden näivettyneet osat voivat saada enemmän tilaa. Olo voi olla voimaantunut. Jos vielä tulee tällaisessa tilanteessa ymmärretyksi ja vastaanotetuksi, sillä on usein valtaisa merkitys. Monella on kokemuksia voimankäytön merkityksestä stressin laukeamisen kannalta: liikunta rauhoittaa oloa ja saa asioita mielessä järjestykseen. On liikuntamuotoja, joissa käytetään potkuja, iskuja ja tässä yhteydessä ääntä voiman tuoton tukena. Tällainen liikkeen ja äänen koordinaatio voidaan kokea mielekkäänä. Kaupanpäälliseksi jokin itsessä asettuu ja jäsentyy.


Psykoterapioissakin on ymmärretty kehon ja mielen yhteys. Kehokeskeisissä psykoterapioissa ja traumapsykoterapiassa voidaan käyttää tietoisesti jännitystä, voimaa, ääntä ja mielikuvia, jotta saadaan kosketusta tunteisiin. Harjoitellaan myös säätelyn toista päätä eli rauhoittumista, vakautumista ja jäsentymistä. Jokainen meistä tarvitsee tunteiden tunnistamisessa ja ilmaisussa sekä kaasua että jarrua. Voiman käyttöä ja rauhoittumista on molempia tärkeä harjoitella. Fysiologia, hengitys, lihasjännitys, tunne-elämä ja vuorovaikutus muodostavat kokonaisuuden, johon voidaan erilaisilla terapeuttisilla ja itsehoidollisilla keinoilla vaikuttaa. Myös keskusteluun perustuvassa psykoterapiassa keholliset tuntumat ja ilmaisut usein ovat työskentelyssä merkittävässä asemassa.


En tunne stressihuutomenetelmää lainkaan, puhun vain mielikuvista, mitä artikkeli synnytti. Syntyi vaikutelma, että siinä käytetään kehollista voimaa, ääntä ja ympäristöä vaikuttamiskeinoina. Mennään ympäristöön, jossa ei tarvitse pelätä mitä muut äänen päästelemisestä ajattelevat. Saadaan kaupan päälle luonnon myönteiset vaikutukset. Aistitaan kehon tuntemuksia ja synnytetään ääntä yhdessä. Jaetaan kokemus toisten kanssa, seurassa, jossa on kaksi psykologia paikalla. Ääni ja liike saattavat tuottaa lihasjännitysten vapautumista samoin kuin TRE-menetelmässä, jossa tuotetaan jännitteitä vapauttavaa tärinää kehossa. Asiassa ei ole sinänsä mitään kummallista tai outoa. Metsässä huutaminen voi tietenkin tuntua pyhäinhäväistykseltä, onhan metsä muinaissuomalaisille pyhä paikka. Meidät on myös opetettu pitämään mölyt mahassa ja pelkäämään, että niin metsä vastaa kuin sinne huutaakin.

Huomion ja huolen pelko

Valtavan usein kuulen ihmisten kertovan siitä, miten he pelkäävät joutua huomion kohteeksi. Tästä seuraa pelkoja, ahdistusta ja jännittämistä sosiaalisissa tilanteissa. "Apua, jos valokeila yhtäkkiä kääntyykin minuun." Pitääkö silloin osata sanoa jotain, olla tietyllä tavalla? Entä jos ei ole sanottavaa? Entä jos teen jotain typerää? Entä jos joudun häpeän valtaan? Olettamus silloin varmastikin on se, että tulen nähdyksi jollain tapaa epäsuotuisasti, ei katsota hyväksyen. Tai että itsellä olisi kyky pilata tilanteet tai olla outo muille.


Monesti ihmiset alkavat vältellä tällaisia tilanteita, joissa näin voi käydä. Joko niin, ettei osallistu tai jos meneekin mukaan, koettaa olla huomaamaton ja sulautua ympäristöön. Vältteleminen ei kuitenkaan tyydytä yleensä siksi, että huomion pelkoon liittyy usein tiedostamaton ristiriita, huomion kaipuu. Samanaikaisesti en halua huomiota, mutta voin olla tyytymätön siihen, etten tule nähdyksi!


Arvelen, että on inhimillinen perustarve tulla nähdyksi, kuulluksi ja vastaanotetuksi. Toivomme syvällä sisimmissämme, että kelpaamme ihan tällaisena. Pulma on se, ettemme voi mitenkään kontrolloida sitä, miten vastaanotetuksi tuleminen kulloinkin tapahtuu. Toivoisimme, että toinen näkisi meidät niin kuin itse näemme, mutta aina se ei ole mahdollista. Emme aina saa sitä, mitä toivomme ja joskus on niin päin, että se mitä toivomme ei olekaan sitä, mitä tarvitsemme. Siis jos vaikkapa toivon, ettei kukaan huomaa minua, todellinen tarpeeni saattaakin olla se, että minut huomattaisiin ja minusta välitettäisiin, että minulta tultaisiin kysymään, miten voin tai mitä oikeasti kuuluu.


Toinen asia, joka nousi mieleeni tätä pohtiessani on monien, erityisesti nuorten ja nuorten aikuisten ajattelutapa, ettei kerro murheistaan muille, koska ei halua huolestuttaa heitä. Erityisesti vanhempia, vanhemman huolestuminen on vaikea pala. Olen kovasti koettanut pähkäillä, miksi vanhemman huolestuminen kaikessa luonnollisuudessaan on niin ei-toivottua, epämukavaa, vastenmielistä, pelottavaa, uhkaavaa ja niin edelleen. Jotkut kertovat, että vanhemmilla on kylliksi murheita omassa elämässään, etteivät halua kuormittaa. Toiset kuvaavat sitä, miten äiti alkaa hössöttää. Nuori on hakemassa tilaa itselleen, irtautumassa, itsenäistymässä ja haluaisi pärjätä. Tosiasiassa hän ei ole kuitenkaan vielä oppinut sitä, ettei kukaan oikeastaan pärjää yksin. On normaalia, laillista ja jopa suositeltavaa tukeutua muihin ja erityisesti elämänkokemusta hieman enemmän omaaviin. Jos ei vanhempiin, johonkuhun muuhun. Toiset puhuvat kavereilleen, mikä on tietysti todella hyvä asia. Pulmana on se, etteivät kaverit aina osaa auttaa, etenkin jos ongelmat ovat arkipulmia isompia. Silloin saatetaan panna kaveri paljon vartijaksi. Ehkäpä tässä on se samankaltainen sisäinen, mutta tiedostamaton ristiriita, että en halua tulla huomatuksi, en halua toisen näkevän ongelmiani - ja samalla toivon, että joku huomaisi, tulisi, auttaisi ahdingosta pois.


Ihminen ei siis likimainkaan aina ole täysin perillä siitä, mitä todellisuudessa haluaa. Tuntuu, etten halua jotain ja samalla janoan juuri sitä. Olemme niin monimutkaisia ja moniulotteisia olentoja. Ikä ja elämänkokemus voi tuoda mukanaan sen helpotuksen, että omista todellisista tarpeistaan saattaa alkaa saada selvää, toiveitaan alkaa uskaltaa esittää ääneen, eikä enää niin paljon pelkää, mitä muut ajattelevat. Se, mitä muut ajattelevat on joka tapauksessa kontrollimme ulottumattomissa. On niitä, jotka ajattelevat meistä ihan hyvää, jotka ovat puolellamme ja jotka sallivat meidän olla, mitä olemme. On niitä, jotka ovat hanakoita arvostelemaan, vaikka olisimme millaisia. On niitä, joille olemme melkoisen yhdentekeviä.


Ei ole mitään hätää, jos läheinen huolestuu kun on hätä. Lause kuulostaa ihan hassulta, mutta useimmiten se on täyttä totta. Huoli on osa ihmissuhteita, välittämistä ja rakkautta. Toki huolestunut ihminen voi mennä rajojen yli, överiksi. Sekin on useimmiten väliaikaista. On suurempi todennäköisyys, että asiat alkavat ratketa yhdessä kuin että ne katoaisivat itsellään yksin niitä kantaessa.

Muistamisesta

Aika usein ihmiset sanovat, etteivät muista mitään lapsuudestaan, eivät osaa kertoa, millaista aikaa se on ollut ja miten lapsuus olisi itseen vaikuttanut. Voihan joskus tilanne olla päinvastainenkin: vanhoissa muistoissa voi joutua elämään koko ajan ilman mahdollisuutta jättää menneisyyttä taakseen. Parhaimmillaan muistaminen tai muistamisen tunnistaminen antaa mahdollisuuden oppia uutta, muuttaa toimintaa, suuntaa tai suhtautumista. Muistaminen ja muistamisen tiedostaminen laajentaa mahdollisuuttamme ymmärtää itseämme, toisia ja elämän luonnetta.


Muistamisen kokemuksen tiedostamista olisi kuitenkin syytä laajentaa. Muistaminen on paljon muutakin kuin muisteleminen. Oikeastaan olemisemme tavat, reaktiomme ja käyttäytymisemme ilmentävät hyvin pitkälti muistamistamme. Orientoudumme kohti maailmaa ja toisia kokemustemme ja tottumustemme pohjalta. Puhun tässä nyt erityisesti tunneperäistä itsessä olemista ja toisten kanssa vuorovaikuttamista. Se, miten asumme kehossamme, millaisena koemme itsemme, mitä voimme aistia, millaisia reaktioita ja tuntemuksia meissä herää - voi olla muistamista. Se, millaisia tunteita meissä aktivoituu, kun olemme yksin tai toisten kanssa, voi olla muistamista, jonkin vanhan, tottumusten, oletusten, tulkintojen, suojautumistapojen tai selviytymiskeinojen toistumista. Ikään kuin demonstroisimme koko ajan itsellemme, toisillemme ja maailmalle, "katso, näin olen tottunut kokemaan tämän tapaisissa tilanteissa". Tätä tapahtuu myönteisiksi ja kielteisiksi kokemissamme tilanteissa eli kun aktivoituu selkeää mielihyvää tai mielipahaa.


Jos elämän varrella kehittyy taitavaksi ihmettelemään itseään, tyyliin "onpa mielenkiintoista, mitähän tämä on" tai "mitähän nyt on tapahtumassa, mihin tämä mahtaa liittyä", voi sanoa, että ihmisellä on mentalisaatiokykyä. On mielen avaruutta ja tajua, ettei kaikki kokemamme välttämättä liity tässä ja nyt tilanteeseen. Voi olla, että jokin tuttu elementti, joskus täysin huomaamaton ja sinänsä neutraali, laukaisee päälle kokemusmuiston menneisyydestä. Tuntuu ihan samalta kuin siellä silloin. Jos tätä voi tarkastella uteliaasti, saattaa oppia uutta itsestään.


Jos taas on hanakasti sitä mieltä, että kaikki liittyy tässä ja nyt tilanteeseen, voi käydä niin, että tulkitsee itseään ja muita sitkeiden vanhojen toistuvien mallien pohjalta - eikä opi mitään kokemuksistaan. Osa saattaa olla sillä tavoin askeleen edellä, että tajuaa kyllä toistavansa hankalia reaktiotapoja ja tunnekokemuksia, mutta on kyvytön käyttämään tietoa itsensä auttamiseen ja uuden opettelemiseen. Tunteet voivat silloin olla joskus niin voimakkaita, että ne kaappaavat mukaansa ennen kuin ehtii arvioimaan tilannetta suhteellisuutta käyttäen. Ikään kuin informaatiokanava ei pysyisi taajuudella tai tulisi oikosulku aina, kun tunteen voima aktivoi kehon ja mielen. Toistamme kehollisten reaktioiden ja mielikuvien tasolla paljon tällaisia osittain tiedostamattomia muistoja. Muisto tarkoittaa sitä, että se on jo tapahtunut. Se ei tapahdu nyt, vaikka voi tuntua siltä.


Kun voimakas tunne aktivoituu, voi olla hyvä, hidastaa itseään ja reagoimistaan. Muutoin on vaarassa tehdä virheellisiä tulkintoja ja päätelmiä, jotka alkavat automaattiohjata käytöstä. Vaaralla en tarkoita sitä, että on todellisuudessa uhkatilanteessa. Useimmiten tunteet eivät ole vaaran merkki tai ollenkaan vaarallisia. Ne voivat toki siitä tuntua. Tunteet ovat informaatiota, tosin varsin jäsentymätöntä tietoa. Aina ei saa selvää, kertooko tunne menneisyydestä vai nykyisyydestä. Joskus kokemus on kuin saisi pullopostia menneisyydestä: viesti on ehtinyt haalistua ja tuntuu epäselvältä.


Se mikä auttaisi havainnoimaan, ihmettelemään ja oppimaan, on kyky rauhoittaa itseään myötätuntoisesti. Hengitellä ja ottaa aikalisän. Aina se ei käy käden käänteessä. Joskus se voi viedä minuutteja, tunteja, päiviä ja viikkojakin, kunnes palautuu nahkoihinsa ja tasapainoon, ja tajuaa, että vanhat muistot uhkasivat taas vääristää kokemusta tässä ja nyt. Paha puoli tuossa on se, että saattaa syntyä sotkua ihmissuhteisiin, draamoja ja konflikteja. Hyvä puoli niissäkin on se, että useimmiten sotkuja voi yrittää selvittää puhumalla.